Rakentaminen Suomessa on välillä yhtä aikaa romantiikkaa ja roudan mittailua. Paperit, piirustukset, lupa-asiat, E-luvut, routaeristykset. Sitten tulee työmaalle timpuri, ja yhtäkkiä tekninen kieli kuulostaa melkein laululta. Enkä puhu mistään sokerikuorrutteesta, vaan ihan siitä että kun ihminen osaa, se on hurjan vetovoimaista. Kyllä, sekin on osa rakentamista Suomessa. Ihmiset.

Tiedän mitä ajattelet. Timpuri, kahvitauko ja tuijotukset. Ehkä niin. Mutta aloitetaan siitä, miksi koko homma oli edes mahdollinen. Tontti oli vanha, savipohja. Rakennusvalvonta halusi perustusratkaisusta tarkennukset, ja hulevesisuunnitelma piti vääntää vielä kerran. Rakentaminen Suomessa on tätä: kunnioitat ilmastoa, huomioit lumikuormat, tarkistat routasyvyyden, tilaat puut oikeassa kosteudessa ja pidät huolen että höyrynsulkuja ei ammuta sinne missä niiden ei pitänyt olla. Tässä kaikessa timpuri oli minun ankkuri. Ja joo, välillä se ankkuri hymyili niin, että unohdin mitä olin juuri kysymässä.

Rehellisesti?

Minulla ei ollut aikomusta sekoittaa tunteita ja työmaata. Silti ensi kerralla kun hän nosti CLT-levyä niin pehmeällä varmuudella, että ilma tuntui pysähtyvän, kysyin itseltäni hiljaa miksi en ole ennen huomannut miten kaunista on osaaminen. Rakentaminen Suomessa on pitkälti puuta, liimapuurunkoja, hirsitalojen paluutarinaa ja energiatehokkuutta, mutta minulle se on nykyään myös se ääni, kun ammatti-ihminen kopauttaa laudan ja kuulee onko se oikea.

Entä kahvi.

Aamuvuoro starttasi kello seitsemän. Työmaaparakissa tuoksui megavahva kahvi ja märkä takki. Pöydällä oli ruutupaperi jossa viivat menivät vinoon, koska olin piirtänyt ne tärisevin käsin. Timpuri vilkaisi ja sanoi että hyvä, sinulla on näkemys. Se tunne kun joku näkee ideasi eikä naureskele, on ihmeellinen. Rakentaminen Suomessa on myös talkoohenkeä, pientä kiusaa naapurista jonka pihaan tuuli lennätti pressun, ja se hetki kun yhteinen suunnitelma napsahtaa kohdalleen. Kemia ei aina ole sitä, mitä luulemme. Välillä se on yksinkertaisesti sujuvaa yhteistyötä, joka saa mielen keventymään.

Silti.

Oli niitä mikrohetkiä. Kun mitta osuu heti kerralla, ja katse viipyy juuri liian pitkään. Kun varoitus huulilla muuttuu nauruksi ja tilanne pehmenee. En kirjoita tästä siksi, että hakisin klikkiotsikoita. Kirjoitan siksi, että rakentaminen Suomessa on yllättävän inhimillistä. Siinä on sää, jokaisen poskella valuva hiki, pimeä marraskuu ja ensimmäinen kevätaurinko, joka saa höyrynsulun näyttämään melkein kirkonlasilta. Siinä sivussa sydän voi vähän viuhahtaa.

Sitten se käänne.

Olin olettanut, että timpuri on se perinteinen tarinan mies. Harmaat hiukset, kireä huumori, taidot taskussa. Kunnes eräänä päivänä työmaalle ajoi pakettiauto, josta hyppäsi alas hänen äitinsä. Eikä kuka tahansa. Suomen ensimmäisiä naispuuseppiä siltä ajalta, jolloin se vielä herätti vähintään kolme turhaa kysymystä per työpäivä. Hän tuli mittaamaan terassin kaiteen liitokset, katsoi minua ja kysyi, miksi punastun aina kun puhutaan jiireistä. Hän nauroi, kertoi tarinoita 80-luvun työmaista, siitä miten rakentaminen Suomessa muuttui lämmöneriste kerrallaan, ja miten ammattiylpeys ei ole sukupuolikysymys. Ymmärsin yhtäkkiä että se, mikä minussa syttyi, ei ollut ihastus ihmiseen vaan kykyyn. Osaaminen oli seksi. Se oli siinä koko ajan.

Ennen kuin sanot että huijasin otsikolla, mieti hetki. Rakentaminen Suomessa tarvitsee uusia tarinoita. Tarinoita, joissa työmaalla puhutaan suoraan, katsotaan silmiin, sovitaan reilusta YSE-sopimuksesta, maksetaan laskut ajallaan ja pidetään kiinni työturvallisuudesta. Tarinoita, joissa timpuri opettaa sinulle miksi sokkelikorko ei ole neuvottelukysymys. Tarinoita, joissa veto syntyy siitä että näet, kuinka oikea rakennekerros pysyy kuivana, koska joku teki asiat järjestyksessä.

Mitä tähän liittyy lupaviidakko. Kaikki. Kun haet rakennuslupaa, huomaat että piirustukset ovat vasta alku. Rakennusvalvonnan kommenttikierros on oppitunti, jonka läpi selviät vain hyvillä suunnittelijoilla ja timpurilla, joka ei tee kompromisseja kosteudenhallinnassa. Rakentaminen Suomessa on valvomossa kumppanin löytämistä. Kun joku sanoo rauhallisesti että ratkaistaan tämä, meillä on vaihtoehtoja, jännitys vatsassa on yhtäkkiä hyvää laatua. Onko se rakkautta. Ehkä lähempänä luottamusta.

Kysymys.

Voiko työmaalla olla vetovoimaa ilman että siitä tulee soppaa. Voi. Me sovimme rajat. Ei treffejä ennen luovutusta. Ei kaksimielisiä sutkautuksia, joille naureskelisin vasta myöhemmin ja miettisin miksi suostuin. Olin tiukka, ja niin oli hänkin. Rakentaminen Suomessa on myös tätä selkä suorana olemista. Ammattilaisuutta. Ja kun luovutuspäivänä hän ojensi minulle avaimet, siinä ei ollut mitään melodramaattista. Oli pelkkä puhdas ylpeys. Talon, tiimin ja sen hetken ylpeys.

Ja silti yllätys ei loppunut siihen.

Luovutuksen jälkeen en jäänytkään taloon. Lähdin hänen äitinsä mukaan pajalle ja opettelin sormijatkoksen. Ensimmäinen onnistui rujosti, toinen vähän paremmin. Huomasin päivien kuluessa, että rentoudun puun ääressä tavalla, jota en tuntenut itseäni kohtaan vuosiin. Rakentaminen Suomessa on iso koneisto lupineen ja normeineen, mutta sen ytimessä on käsityö. Kun saa kädet pölyyn, maailma hiljenee ja merkityksellisyys tulee lähelle. Se tunne oli lopulta se, joka vei sydämen.

Jos haluat vinkin, joka oikeasti auttaa.

Valitse timpuri, joka kysyy enemmän kuin vastaa. Joka mittaa kahdesti ja puhuu säästä vain siksi, että tietää miten se vaikuttaa puuhun. Rakentaminen Suomessa ei ole sprintti. Se on vuodenaikojen rytmi, teollisuuden ja käsityön yhteentörmäys ja lopulta kotisi hengitys. Kun löydät ihmisen, joka kunnioittaa sitä, kaikki muu loksahtaa. Myös se, miten suhtaudut sanan seksiä sisältävään otsikkoon.

En muuten myy taloa. Vaikka alun perin piti. Nyt se seisoo hiljaisena ja varmana. Ja naapurit kyselevät miksi terassin kaiteen liitos on noin siisti. Hymyilen ja vastaan, että se on tämä rakentaminen Suomessa. Se vetää mukaansa, jos malttaa katsoa tarkemmin.